Kerrassaan naurettavaa

Miksi ihmeessä kanssaihmisiä naurattaa, kun näkevät minun ajavan polkupyörällä? Jotenkin koominen näky? Hankin siis kepeän skootterin, kun on se turvapotta päässä, ei kukaan tunnista.

Nauru on iloinen asia, tietenkin. Emme me liikaa koskaan naura. Mutta kun pyöräilijä herättää tahallista taikka tahatonta hilpeyttä, niin se saa myös mietteliääksi. Olen kirjoittanut kuusi kaskukokoelmaa ja kolme kesäteatterikomediaa. Mahtoikohan niille nauraa kukaan? Tuskin.

Kovimman kautta olen jo vuosia opetellut nauramaan itselleni. Jos minä en muistele hymysuin lukuisia munauksiani, niin eihän minulla ole vanhana taikka vanhempana enää mitään naurettavaa!

Naurettavaksi pääsee puolestaan helpolla, itse asia tekemättä mitään. Katsoin kanssamatkustajiani kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä. Olin lähdössä Kauko-Itään yhden välilaskun, Pariisin, taktiikalla. Vanhana maailmanmatkaajana olin pukenut ylleni varsin kepeän kenttävarustuksen. Kanssamatkaajilla oli yllään palttoota jos jonkinlaista. Minähän ajattelin, että kyllä Pariisin lentokenttä on tarpeeksi lämmin asusteitani silmällä pitäen. Pariisin kentälle tuli pommihälytys. Seisoin kanssamatkustajieni kanssa ulkosalla pari tuntia. Minulla oli vilu, heillä ei. Olin automaattisen naurettavan näköinen safarivarusteissani. Varmasti joku Charles de Gaullen lentokentän tuhansista virkailijoita taikka turvamiehistä muistaa vielä hytisevän ja surkean maailmanmatkaajan.

Nyt osaan nauraa sille tilanteelle, ja siis itsellenikin.

Ajoin ajokortin vasta 30 -vuotiaana. Luin oppaita ja neuvoja käytetyn auton hankinnasta. Menin kaiken tietävänä autoliikkeeseen, ja hylkäsin heti ensimmäisen tarjokin. Auto oli sisällä hallissa ja minä istuin ohjauspyörän takana, ja moitin myyjää: Tässähän painuu jarrupoljinkin aivan pohjaan!

Väsynyt automyyjä katseli laseista ulos ja sanoi, että se on kytkin.

Eksyin Saksassa, Ruhrin alueella, yösydännä, pahan kerran. Parkkipaikalla oli, kuin taivaan enkeli, suomalainen rekka öitsemässä. En tohtinut herättää kuskia. Ajoin rekan perään ja ajattelin aamulla kysyä tietä. Kun kuski ei ollut herännyt puoleen päiväänkään mennessä, päätin mennä vähän koputtelemaan hytin oveen. Ei ollut hyttiä, ei ovea. Parkissa oli pelkkä perävaunu. Vaikka olin paikalla ypöyksin, oli heti katseltava ympärilleen, ettei vain kukaan nähnyt. Kesti kuusi vuotta, ennen kuin kehtasin tätä kennelkään kertoa. Kymmenen vuotta vei, että opin asialle nauramaan.

Viimeisimmät

Uutisarkisto